Vuosi 2017 - mikä minusta tulee isona?

Vaihtelevaa säätä Reykjavikissa keväällä 2017

Kulunut vuosi 2017 on ollut minulle henkilökohtaisesti raskas. Tuntuu kuin olisin kulkenut sumussa sen läpi ja odottanut jotain tapahtuvaksi. Paperilla vuosi ei kuitenkaan kuulosta pahalta. 

Vietin tammikuusta huhtikuuhun Reykjavikissa opiskelijavaihdossa ja tein opintojen ohessa töitä hotellin aamiastarjoiljana. Pääsin kokemaan Islannin ankaran sään, tapaamaan uusia ihmisiä ja todella kotiutumaan Reykjavikiin. Vaihdosta saavuttuani onnistuin saamaan tuetun kolmen kuukauden korkeakouluharjoittelun Museoviraston kuvakokoelmat yksiköstä ja lopulta yliopiston taas alettua syksyllä, läpäisin museologian sivuainepääsykokeet.

Länsivuonot Islannissa keväällä 2017

Kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa, mutta olen palannut vuoden aikana yhä uudestaan kysymykseen; mikä minusta tulee isona? Opiskelen Turun yliopistossa yleistä historiaa. Aloitin opintoni jo vuonna 2011 puhtaasta mielenkiinnosta historiaa kohtaan, mutta selvää urasuuntaa ei ollut. Vasta Reykjavikissa päätin aktiivisesti ohjata opintojeni suuntaa. En koe kuitenkaan tyydytystä ajatuksesta, että valmistuisin työelämään.

Uteliaita kavereita 

Tämän vuoden aikana ymmärsin omaavani uteliaan luonteen. Olen aina palanut innosta oppia uusia asioita ja kaikki tuntuu kiinnostavan. Historia, luonnontieteet ja lääketiede. Lukioikäisenä olin vielä täysin varma, että minusta tulisi biologi. Ylioppilaaksi kirjoitettuani historian valitseminen oli minulle varma valinta. Nyt yliopistossa palaisin halusta päästä opiskelemaan... kaikkea. 

Samalla kun minua ajaa halu oppia, toinen osa minusta miettii käytännöllisesti rahaa, asettumista ja vakaata työtä. Siskoni aloitti syksyllä yliopisto-opintojensa lisäksi Information Technology and Communication -koulutusohjelman Turun ammattikorkeakoulussa. Hänen kohdallaan tiedossa ovat hyvät työmahdollisuudet ja vieläpä kovalla palkalla. Ahne puoleni kadehtii tätä mahdollisuutta. Olen jopa harkinnut opiskelevani yliopiston jälkeen ammattikorkeassa jonkin "vakaan" ja "tarpeellisen" ammatin. Kadehdin niitä ihmisiä, jotka tietävät tarkoin mitä haluavat ja taistelevat sitä kohden.

Pohjanpaloja Reykjavikin yllä, voittavat ilotulitteet mennen tullen

En tiedä, tulenko koskaan todella tietämään, mitä minusta tulee isona. Islannissa koin kirkkaita hetkiä, jolloin tiesin mitä haluan. Toivon kuitenkin löytäväni uusia vastauksia ja sumuisen tien selkiävän vuonna 2018. Ainakin Islannissa ottamani kuvat helpottaat Kaukomielen ikävää.

Teatteriharrastuksen aloittaminen

Viimeisin produktioni Järvenpään teatterissa vuonna 2011, lastennäytelmä Todellinen Prinsessa 
Kuva: Hanne Lindström

Edellisessä postauksessa pohdin huonoa itsetuntoani, mutta syyskuussa rohkaisin mieleni ja päätin aloittaa Turun ylioppilasteatterin järjestämän Teatterityön alkeet -kurssin. Teatteri on harrastus, joka vaatii heittäytymään rohkeasti mukaan, kykyä hyväksyä "mokansa" sekä valmiutta ottaa vastaan ihmisten tarjoamia ehdotuksia ennakkoluulottomasti. Se on siis kaikkea sitä, minkä pitäisi olla huonosta itsetunnosta kärsivälle ihmiselle ylivoimaista. Teatteriharrastus ei ole minulle kuitenkaan täysin uutta.

Aloitin vuonna 2006 teatteriharrastuksen Järvenpään teatterissa. Osallistuin nuorille tarkoitettuun teatterikerhoon, jonka tarkoituksena oli tutustuttaa meitä teatterin tekemiseen erilaisten leikkien ja harjoitteiden kautta. Pääsimme pian mukaan Järvenpään teatterin toimintaan ja toteuttamaan ensimmäisiä produktioitamme. Ennen kaikkea teatteri tarjosi mahdollisuuden kokea yhdessä tekemisen riemua, jollaista en ole tuntenut sen koomin.

Kuva: Ruska Schönberg

Millaista Turun ylioppilasteatterin kurssilla on sitten ollut? Yllättävän helppoa, jopa näin kuuden vuoden tauon jälkeen. Uskoin unohtaneeni mitä teatteriharrastus pitää sisällään ja muuttuneeni niin araksi, että joutuisin aloittamaan aivan alusta. Oletukseni osoittautuikin vääräksi. Teatterin ulko-oville jäi se painostaan epävarma ja arka persoona, tilalle tuli intoa pursuava ja pelkäämätön minäni. On erikoista huomata millaisia rooleja otamme itsellemme elämän eri osa-alueilla. Teatteri näyttää tuovan esiin parhaimman puoleni.

Turun ylioppilasteatterin kurssi alkoi leikin varjolla, missä rohkaistiin käyttämään ääntään ja ottamaan rohkeasti katsekontaktia muihin kurssilaisiin. Mukana on ollut myös tunnetilaharjoituksia ja pienimuotoisia hahmonluomistehtäviä. Olo on ollut kaikinpuolin kotoisa ja rento. Ryhmä on tarkoitettu pääsääntöisesti teatteria harrastamattomille, joten sekaan mahtui myös hyvinkin ujoja persoonia, joiden olen nähnyt avautuneen merkittävästi syksyn kuluessa. Useammasta poissaolostani huolimatta olen omasta mielestäni ollut aina tervetullut harjoituksiin. Vaikka alkeiskurssi pättyykin ennen Joulua, jatkokurssin olisi määrä jatkua heti keväällä. Jes!

Kannustan jokaista kokeilemaan teatteriharrastusta edes kerran elämässään. Paikkalliset harrastajateatterit tai työväenopistojen kurssit voivat toimia sopivan matalina ponnistuslautoina ja usein niille saavat osallistua kaikenkarvaiset ihmiset ikään ja taitotasoon katsomatta. Teatteria tekemällä voi löytää paljon uutta itsestään, mutta soisin kaikille sen mahdollisuuden päästä harrastamaan jotain, jossa omia näkemyksiä kuunnellaan, rohkeutta kehitetään ja kömmähdyksistä saa varmasti kannustavat taputukset.

Blogin aloittaminen - minustako kirjoittamaan blogia?

Pistäydyin ystäväni kanssa Café Carréen, jossa rupattelimme teekupposten ääressä.Ystäväni on joutunut kuuntelemaan jo kyllästymiseen asti uudesta blogiprojektistani ja siitä, miten epävarma olen ollut. Minustako siis blogin kirjoittaja? 

Takavuosina sairastuin lievään masennukseen, joka jätti jälkeensä kroonisen epävarmuuden ja liiallisen itsekriittisyyden. Päässäni soivat vain sanat: älä mokaa, älä ole nolo ja ennen kaikkea, älä erotu joukosta. Silti nautin kirjoittamisesta. Olisi ihanaa pystyä ilmaisemaan itseään avoimesti ja rohkeasti. Unelmoin siitä, että voisin vielä joskus elättää itseni kirjoittamalla, mutta siihen ei taida riittää pelkkä sievä puhe.

Pimenevä ilta Café Carrén kodikkaasta ikkunasta

Ennen kuudetta kouluvuottani kävin usein äidinkielen tukiopetuksessa. Olin kaksikielinen ja tietämättäni lievästi lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen oli vaikeaa. Kuudennella luokalla tilanne kuitenkin muuttui, kun satuin voittamaan Järvenpään kaupungin järjestämän kirjoituskilpailun lasten sarjassa. Minusta tuli kertaheitolla itsevarma kirjoittaja.

Teinivuosinani tuhersin äidinkielenvihkoon pitkiä aineita ja sain kiitosta mielikuvituksestani. Kirjoitusasu pysyi edelleen yhtä raakana, mutta se ei kirjoitusintoa haitannut. Minua ajoi suunnaton itsevarmuus omasta tekemisestäni ja ilo tuotosten luetuttamisesta riitti minulle. Vasta Turkuun muutettuani ja yliopiston aloitettuani, itsevarmuus romahti. Masennus hiipi kuvioihin, tehden minusta jälleen epävarman. Nyt blogin kirjoittaminen jännittää.

       – Enhän minä osaa kirjoittaa, kehtaanko minä?

Arkeni rakentuu yliopisto-opintojen, roolauksen*, metsässä tehtyjen kävelyiden ja äänikirjojen ympärille. Harrastuksiin kuuluvat myös satunnainen valokuvaaminen ja vasta-aloitettu crossfit. Melankolisen mielen lisäksi mörkönä esiintyy myös henkistä (varmasti myös fyysistä) hyvinvointia rajoittava ylipaino. Toisinsanoen, täysin tavallinen arki, tavallisine ongelmineen. Blogia kirjoittassani mieltäni vaivaa toinenkin ajatus:

        – Enhän minä ole mielenkiintoinen, miksi blogia pitäisi kirjoittaa?

* Roolaaminen on internetissä tapahtuva kirjoitusmuoto, jossa kaksi kirjoittajaa vie omien hahmojensa kautta yhteistä proosallista tekstiä vuoronperään eteenpäin. Tarina etenee usein improvisoiden ja kirjoittajan hahmot ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Muistuttaa hieman jatkokertomusta tai näytelmää.

Café Carré ja pimenevä Turku

Tämä ei ole ensimmäinen blogiviritelmäni. Vuonna 2013 innostuin kokeilemaan blogin pitämistä, mutta se lopahti jo muutaman kuukauden jälkeen. Käteen jäi vain komea ulkoasu ja muutaman postauksen kuvat. Toisen blogini tarkoituksena oli seurata vaihto-opiskeluvuottani Islannissa vuosina 2016-2017. Reisillehän sekin meni. Muutaman kuukauden ja muutaman postauksen jälkeen, sekin kanava hiljeni. Pitkäjänteisyys ei siis ole hyveeni.

Karukko -blogin tarkoituksena olisi keskittyä pohtimaan juuri edellä esitettyjä kysymyksiä. Näkemään omat vahvuudet, niin kirjoittajana kuin ihmisenä ja iloitsemaan siitä tavallisen tylsästä arjesta. Haluan tietää mistä olen tullut, missä olen nyt ja minne tieni voisi minut viedä. Toivottavasti voin palata samaan aiheeseen vuoden päästä ja kiitellä itseäni hyvästä työstä.